Hellurei.
Useampi päivä sitten täytti blogini yhden vuoden. Wohoo! Sen kunniaksi annan erään padon aueta.
Olen miettinyt kovin, että lähdenkö mukaan tähän kehosta ja kehonkuvasta bloggaamis-junaan. Itse kun olen miettinyt samanlaista merkintää jo ennen blogin perustamista, joten miksen bloggaisi sitä nyt alta pois, kun aihe on käsittelyssä muuallakin?
Viisi Todella Upeaa Kaunista Henkilöä ovat jo omissa blogeissaan asiaa käsitelleet ja minä piiperrän vielä mukaan omasta kolostani.
Teksti sisältää hävytöntä puhetta rinnoista, cosplaysta ja vähän muustakin. Yritän pitää tämän jotenkin kasassa ja karsin useita asioita pois (olen muokannut tätä jo varmaan viisi päivää ympäriinsä), mutta saa nähdä miltä lopullinen versio oikein näyttää. Toivottavasti se on edes jotenkin ymmärrettävissä.
Omat epävarmuuteni ovat aina liittyneet vahvasti siihen, kuinka pieni olen. Sekä siinä mielessä, että olen laiha, että ihan yleisesti pienuudessa. Käsivarteni ovat kuin vessapaperin hylsyt ja selkääni tulee selkärangan kohdalle pieni pyöreiden mustelmien sarja, jos istun kovalla tuolilla liian kauan. Vaikka laihuus onkin nykymaailmassa se todella ihannoitu asia, niin siinäkin on omat ongelmansa. En nyt ala niitä kaikkia luettelemaan (uskon kuitenkin suurimman osan osaavan ajatella omilla aivoillaan), mutta käsittelen paria itselleni olennaisinta asiaa, jotka liittyvät myös cosplayhyn.
Ala-koulussa sain kuulla liian usein siitä, kuinka pienet rinnat minulla oli (tai siis kuinka ne eivät olleet vielä kehittyneet yhtään miksikään) Olin lauta ja monien mielestä laudempi kuin luokan pojat. Stressasin asiaa ihan järkyttävästi ja mietin usein, että isona kyllä hankin silikonit, koska enhän minä muuten voisi olla kunnon nainen ja saada poikaystävää. Ei ihme, että kukaan ei koskaan ollut ihastunut minuun, kun olin niin lauta. Muuta selitystä ei ollut.
 |
| Auts |
Asiaa ei auttanut koskaan se, että elin sellaisen opetuksen varassa, että kehon kehittyminen (kuten esim rintojen kasvu) loppuvat sillä samalla sekunnilla, kun kuukautiset alkavat. Paskapuhetta, mutta enhän minä voinut sitä tietää, kun joku ylenpi taho sen kertoi minulle.
Ylä-koulun lopulla ja lukiossa asia alkoi painaa minua ihan hirveästi kaiken muun teiniangstin lisäksi, vaikka en enää saanutkaan kuulla asiasta muilta. En voinut pitää rintaliivejä, koska ne raastoivat rintalastan päällä olevan ihon rikki. Kaaret ja olkaimet painoivat. Ernu-vaiheen takia myös vaatetukseni alkoi muuttua no... ernummaksi.
 |
| Oli pakko. Woodi vuosimallia 2007-2008(?) |
Löysin erään pakotien lautana olemiselle. Jos en yrittäisikään näyttää nätiltä ja naiselliselta niin sitten rinnoilla ei olisi mitään väliä. Leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi ja aloin käyttämään mahdollisimman löysiä poikien vaatteita. Tätä lookkia ei kuitenkaan aina arvostettu koulussa ja kotona yhtä paljon kuin olisi ehkä toivonut (ei mitään kiusaamista, yleistä unapproved-meininkiä vain), mutta onneksi löysin ernuuden kautta myös uuden harrastuksen: cosplayn.
Cosplayssa sai ihan vapaasti näyttää mahdollisimman pojalta, kun vain valitsi cossattavaksi hahmoksi pojan. Pienet rinnat eivät olleetkaan enää ikävä asia muiden ihmisten mielestä, vaan nehän olivat vallan mainiot koska bindaus on helpompaa.
Sain muutenkin cosplayssa kehuja ja pystyin elämään ihan huolettomasti elämääni ilman niitä maan ärsyttäviä rintoja ta muuten feminiinisiä piirteitäni. Suhteeni kaikkea naisellista kohtaan oli muutenkin ihan järkyttävän huono ja läheni jo tietyn tasoista naisvihaa (mm. im not like other girls). Koska en koskaan tuntunut kelpaavan tyttönä, oli siis parenpi olla poika ainakin niin pitkälle, kuin tuon ikäisenä pystyi. Cosplayssa tämä tarkoitti ihan mieshenkilön esittämistä ja vieläpä sellaisessa ympäristössä, että se oli hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Crossplay oli kuumaakin kuumempi sana, ja mitä enemmän ryhmässä poika-cosseja, sitä parenpi.
 |
| Hanekoma vuodelta 2009. Kuvaaja: Mia Holappa |
 |
| Raidou vuodelta 2009. Kuvaaja: Rianka |
Varsinkin lukion loppumisen jälkeen asenteeni alkoivat pikku hiljaa muuttua. Sekä uusi ympäristö, että yleinen kypsyminen olivat tässä takana. En enää tarvinnut löysien vaatteiden suojakuorta, vaan saatoin jopa pitää tiukenpaa mekkoa, kuten tein ylioppilasjuhlissani. Toki sain Taidekoulussa myös paljon kannustusta pojaksi pukeutumiselleni, koska se oli vähän niinkuin moe-pointtini. Kuitenkin pikkuhiljaa kasvoin ja opin ymmärtämään, että ei kukaan muu minulle voi tulla sanomaan kuinka naisellinen, miehinen, riittävä, riittämätön tai rinnaton olen. Tai jos tulee, niin miksi minun pitäisi siitä välittää?
Nykyään rakastan rintojani. Lukiossa vain stressasin niin paljon muiden mielipidettä ja olin harmissani, kun kukaan muu ei tuntunut näkevän niissä mitään hyvää. En vaihtaisi niitä mihinkään, mutta tietysti siitä tulee paha mieli kun huomaa että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää sitä. Varsinkin anime-teollisuudessa suuret rinnat ovat aina ihannoidut, upeat ja seksikkäät. Lauta tsundere taas unelmoi suuremmista rinnoista ja vetää kaikki pataan, jotka mainitsevatkin hänen kuppikokonsa (poikkeuksia kuitenkin olemassa, luojan kiitos)
 |
| Etna, Desucon 2010. Kuvaaja: Eve Niemi |
Vuonna 2010 cossasin ensimmäistä kertaa omaehtoisesti naista (yllä). Olin tuossa vaiheessa niin fiiliksissä itse hahmosta ja naisena cossaamisesta, että en edes stressannut itse tilannetta niin paljon. Sain toki lävistävää kritiikkiä Bakaconin Hall Cosplay-kisassa, mutta onneksi se ei kohdistunut omaan kehooni vaan puvun virheisiin (kyseisestä kisasta puhun myöhemmässä päivityksessä lisää) joten se ei osunut sillä hetkellä arkaan paikkaan.
Omalla kohdallani poikamaisesti pukeutumisen 'vaihe' oli näin myöhemmin katsottuna lähinnä oireilua riittämättömyyden tunteesta. (En sano, että kaikilla poikamaisesti tai jotenkin muuten normista eroavalla pukeutujalla olisi meneillään mikään "kausi" enkä suosittele että sitä mennään kyseiselle henkilölle huutelemaan. Sillä hetkellä se on se oma juttu.) Nykyään pukeudun enemmän ns. naisellisesti (vaikka mielestäni maailmassa ei tarvitsisi olla miesten ja naisten vaatteita, vain vaatteita) ja se usein häämentää niitä ihmisiä, jotka tutustuivat minuun poika-aikoinani. En ole arkenakaan täysin poika-lookkia heittänyt roskiin, mutta en haluaisi edes ajatella pukeutumista tyttömäisenä tai poikamaisena. Sukupuoleen ja pukeutumiseen liittyvät asiat ovat muutenkin niin paljon monisyisempiä kuin päälle päin näyttää, että en ala niitä tässä ruotimaan. Nuorena asioita tuli katsottua niin musta-valkoisesti.
 |
| Mikoto on mekkomies vuodelta 2008. Kuvaaja: Ave |
Nykyään cossaan sekä miehiä, että naisia lähes tasapuolisesti. Sukupuoli on hahmoilla vain yksi aspekti muiden joukossa, eikä se yleensä vaikuta valintaani millään tavalla. Olen myös laajentanut kuluttamani viihteen aihepiirejä pelkästä pojille suunnatuista sarjoista muualle, jolloin yleensä myös naishahmojen kirjo saa enemmän vaihtelua.
Voisin kirjoittaa rinnoista ja sukupuolesta ja kaikesta ihan järkyttävän pitkän tekstin, mutta se alkaisi jo mennä ohi cosplay-blogin aiheen. Tässä nyt on näin päällisin puolin asiat ilmaistuna.
Olen tullut siihen tulokseen, että pidän kehostani ihan hirvittävästi ja se on myös hyvin monipuolinen cossaamiseen. Hahmoja minulta löytyykin listalta aika laidasta laitaan ja vaikka joku hahmo ei menisi ihan yksi-yhteen kehoni kanssa niin kyse on kuitenkin harrastuksesta, jonka kuuluisi auttaa helpottamaan ja värittämään "normaalia elämää"
Tietysti välillä tulee pieniä ulkonäkö-kriisejä cosplayn takia, mutta yleensä psyykkaan itseni ulos siitä. Usein blogi-päivitystä kirjoittaessani sanon itselleni, että "nyt kyllä emma kehut itseäsi tässä, vaikka jotain fyysistä ominaisuutta niin tulee hyvä mieli" koska itsensä kehuminen on myös yksi tärkeä lääke omaa itsetuntoa rakentaessa. Tällainen kehuminen saattaa ehkä joidenkin silmään näyttää pahalta ja turhamaiselta, mutta uskokaa pois kyllä minä tiedän myös omat vikani. Se, että ulisen niistä koko ajan blogissa ei kuitenkaan yleensä auta asiaa ja on pakko tehdä päinvastaista, eli kehua itseään niin maan peevelisti. Kun itsetunto kasvaa ja pysyy terveissä lukemissa, niin myös asut ja tekeminen saavat uutta energiaa. Asuja osaa kantaa paremmin, kun ajattelee että "voi jestas kun mun hartiat näyttää tässä ihan sikahyviltä". Sen lisäksi asujen tekeminen helpottuu, kun voit ajatella sen näyttävän valmiina upealta päälläsi. Suomalainen typerä mentaliteetti, että kukaan ei saa ikinä kehua itseään mistään, on omasta mielestäni kyllä välillä niin ärsyttävää että oksat pois. Tietynlainen vaatimattomuus on hyvästä, mutta myös omat hyvät puolet olisi hyvä osata huomioida.
Myös kehujen vastaanottaminen on minulla sellainen asia, mitä olen työstänyt vuosien kanssa. Aiemmin saatoin vain katsella jalkoja ja mutista, että ei tää asu kyllä ole yhtään hieno ja höh olen kyllä ruma. Kehuja pitää osata ottaa vastaan oikein sekä itsensä, että kehujen antajan kannalta. Jos mitatöit toisen kehut sanomalla, että eikun olet väärässä olen ruma, niin annat sellaisen kuvan että kehujan mielipiteellä ei ole mitään väliä ja se on vääränlainen. Pelkkä lyhyt kiitos on jo hyvä reaktio. Opetelkaa ottamaan kehuja vastaan!
 |
| Vitsi oon kaunis uuh aah kehusk kehusk. Kuvasi: Yaci-chan |
Voisin loppuun vielä ulista jotain otsassa olevasta arvestani ja nenässä olevasta kyömystäni, mutta oikeastaan rakastan myös niitä osia itsessäni. Minusta tuntuu, että jätin niin tuhat asiaa käsittelemättä tässä tekstissäni (kuten alipainoni, naamani, ihmettelyn miksi kehoja arvostetaan asuja enemmän, syvemmän sukupuoli-burgeroinnin… asdasd) mutta johonkin on pakko vetää raja. Niinkuin tutkivassa kirjoittamisessakin…
Tämän innoittamana lähden tekemään koulutehtäviä ja päivitän blogia taas pian, koska asia ei lopu koskaan!
- Woodi
